Suoraan sisältöön
Tänään on sunnuntai 20.1.2019 klo . Onnea Sebastian | Lähetä kortti
 
www.tukinet.net - kriisikeskus netissä
Login
Käyttäjätunnus
Salasana
 
Solmussa-chat
Solmussa
Seuraava päivystysaika:
ma 21.1.2019 klo 15.00
Liveryhmät
Tulossa:
ma 21.1.2019 klo 18.00
TATU-chat tapaturmaisesti tai potilasvahingon kautta vammautuneille tai sairastuneille nuorille
TATU-chat
Tulossa:
ma 21.1.2019 klo 18.00
Teema: Harvinaissairaiden nuorten oma chat.
Norio-chat
Norio-chat harvinaissairaille nuorille.
Linko
Haku
 
Tuki mukanasi - m.tukinet.net
Tuettu veikkauksen tuotoilla
Tulosta

www.tukinet.net > Tietopalvelut > Tarinat > Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

Takaisin tarinoihin

Tarinat > Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
10.04.2016
Paljon on tapahtunut, paljon on tapahtumatta. En tiedä onko tämä selviytymistarina, mutta ainakin tämä on tarina siitä, että uskon selviytyväni näistä kaikista. Olen nuori, en edes 20 vuotta. Ehkä ajattelen kokemusteni sanoiksi pukemisen auttavan selviytymisprosessiani.

En tiedä, pitäisikö minun paloitella tarinani osiin ja kertoa kaikista vastoinkäymisistä erillinen tarina, mutta uskon että kaikki nämä asiat heijastuvat toisiinsa jollain tapaa, joten kerron kaiken. Tarinani on pitkä, vaikkei elettyjä vuosia vielä paljon olekaan.

Lapsuuteni vietin turvallisesti vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Ei ollut alkoholin liikakäyttöä, turvallisia ihmisiä oli ympärillä. Kaverit koostuivat herätysliikkeen jäsenten lapsista, yhteisöön kuuluminen loi turvaa. En kuulu enään liikkeeseen, mutta useat kaverit ovat lestadiolaisia edelleen.

Myöhemmällä iällä, ymmärrettyäni ja saatuani tietää asioita seksistä, sain eräänlaisia 'flashbackejä'. Ymmärsin tulleeni hyväksikäytetyksi. Eniten sattui se, että tapahtuma-aikoina en ymmärtänyt mitä tapahtui, mitä minulle tehtiin. Luulin sen olevan normaalia, että kaikki tekevät niin. En kertonut kenellekään, häpesin sitä kuinka tyhmä lapsi olin ollut. Käsittelin asiaa lähinnä omassa päässäni, en halunnut tuoda asiaa julkisuuteen, koska hyväksikäyttäjä oli minulle jonkinlaista sukua. En halunnut särkeä vanhempieni tai perheeni sydämmiä. Pääsin eteenpäin, ainakin uskon päässeeni. En tiedä heijastuuko tämä elämääni edelleen.

Aloin seurustelemaan ylä-asteen aikoina. Oli niitä aiempiakin suhteita ollut, mutten pitänyt niitä vakavina. Seurustelumme oli karikkoista, ehkä senkin takia että olen hiukan sitoutumiskammoinen, aina uuden askeleen ottaessamme ahdistuin ja tappelimme. Asiat saatiin kuitenkin sovittua ja menimme kihloihinkin. En itse ollut lestadiolainen, mutta poikaystäväni oli ja koin painostusta naimisiinmenoon. Kihlattuni joka kerta lupasi kuitenkin odottaa, että olisin valmis.

Sairastuin ja sairastan loppuikäni harvinaista neurologista sairautta, joka rajoittaa elämää. Poikaystäväni tuella löysin tasapainon ajallaan, mutta aika ennen diagnoosia ja hiukan lääkkeiden saannin jälkeenkin on yhtä sumua; masentuneisuutta, ryyppäämistä ja tappelua. Tappelin vanhempien, ystävien ja kihlatun kanssa. Olin aivan eri ihminen, kaverit kertoivat myöhemmin ajatelleen minun olevan zombi, teennäisesti iloinen ja vaikeasti lähestyttävä ihminen. Nyt sairauteni on kuitenkin osa elämääni, ja arvostan sen tuomia kokemuksia jotka kasvattivat minua kovasti. En ole varma olisinko minä ilman sairauttani.

Olen inhottava ihminen, petin kihlattuani. En tiedä laskevatko kaikki ihmiset pussailua pettämiseksi, mutta minä lasken. Toki kihlattuni pussaili toisen kanssa jo suhteemme alussa, mutta se jäi yhteen kertaan. Minä tein sen toistuvasti. Kerroin aina kihlatulleni petoksistani, paitsi yhdestä kerrasta jolloin olin ilmeisesti pettänyt ihan sänkypuuhien merkeissä.

Hän oli ja on käsittämätön ihminen, aina antoi anteeksi. Luulin niin, mutta myöhemmin selvisi ettei asia ollutkaan niin. Eipä tietenkään, en minäkään antaisi anteeksi.
Suhteemme ajautui karikkoon hiljalleen.

Kihlattuni unohteli tai oli unohtavinaan tapaamisiamme, petti lupauksia ja teki oman päänsä mukaan asioita. Itse olin tarkka sovituista asioista, odottelin häntä töistä kotiin ihan vain siksi, että jos hän ei keksi tekemistä illaksi, saisin olla hänen kanssaan. En lähtenyt mihinkään "omin päin" vaan minulla piti olla varmuus, että se sopii kihlatulleni ja että hän varmasti keksisi omia menojaan. Olin varmaan tarrautunut.
Hän ei puhunut asioista kanssani, vaikka olisi ollut tärkeää juteltavaa hän väitti esimerkiksi olevansa väsynyt mutta paljastuikin, että hän pelaili kavereiden kanssa.

17-vuotiaana tulin raskaaksi kihlatulleni. Hän oli lestadiolainen, ja tulisi paheksutuksi jos saisi lapsen ennen avioliittoa. Pelkäsin itsekin vanhempieni reaktiota. Myös syömäni lääkkeet ovat minulle hengenvaarallisia raskaustilassa. Opinnot olivat kesken. Teimme nopean ratkaisun, ja se oli abortti. Näin unta lapsesta, mietin paljon kun lasketun ajan päivämäärä koitti, että tässä hän voisi olla. Lapsemme olisi voinut olla käsivarsillani mutta minä tapoin hänet. Riistin lapseltani elämisen mahdollisuuden. Ajattelin paljon sitä, että saisinko enään ikinä lapsia. En ansaitse saada. Pääsimme yli ja jatkoimme elämää. Silti uskon molempien välillä miettivän syntymätöntä lastamme.

Puolisen vuotta sitten heräsin vieraasta paikasta itseäni huomattavasti vanhemman miehen luota. En muistanut edellisillasta muuta, kuin tequilashotit ja että jäin yksin baariin. Olin järkyttynyt, oli ilmeistä että olimme harrastaneet seksiä miehen kanssa. Hän alkoi aamulla kosketella minua ja lamaannuin täysin. Annoin hänen tehdä haluamansa, en pistänyt vastaan. Petin kihlattuani siis selväpäisenä. Salasin asian, minulle olisi oikein kantaa tällaista taakkaa lopun elämääni, en halunnut satuttaa kihlattuani.

Erosimme, kihlattuni ei tiennyt pettäneeni. Oli helpottavaa, kun ei tarvinut satuttaa. Saisin unohtaa asian. Erosimme sen takia, kun kerroin noin kuukausi sitten tapahtuneesta pususta. Ero helpotti, ehkä olin sisimmissäni halunnutkin sitä, mutten uskaltanut. 5 vuotta yhdessä vietetystä ajasta ja upeista muistoista olisi vaikea luopua. Eräällä automatkalla ex-kihlattuni kuitenkin taivutteli minut yrittämään uudestaan. En pitänyt ideasta, en pettämisieni takia. Ei meille ikinä tulisi puhdasta pöytää. Jotenkin sitä kuitenkin suostuin, ja vietimme yön yhdessä. Hän halusi seksiä ja sitä annoin. Jo seuraavana aamuna kaduin yhteenpaluutamme. Yritin kuitenkin kihlattuni takia. Ei minulla olisi oikeutta satuttaa häntä enempää.

Parin päivän päästä olimme meillä kotona, kaikki oli hyvin. Hän pussaili, halaili, juttelimme kaikenlaista. Kuin salama kirkkaalta taivaalta hän sanoi kuitenkin, että haluaa erota. Ei tunnu oikealta. Olin hiukan loukkaantunut, tunsin itseni pelkäksi munanlutkuttajaksi. Ja niin erosimme jälleen.

Ex sai tietää pettäneeni häntä. Myönsin asian. Yhteisiä kavereita meillä on hurjasti, ja suurin osa heistä hylkäsi minut. En ole varma ovatko edes parhaat ystäväni tekemisissä enää kanssani. Jään yksin. Se on varmasti oikein minulle. Olen lutkamaisin tuntemani akka, vihaan tekojani ja sitä, että olen ollut aina niin kännissä etten ole ymmärtänyt edes pussanneeni. Sain kuulla kavereiltani vain jälkeenpäin krapula-aamuina, että pussasit toista. Se oli kauheaa. En olisi halunnut. En ollut tietoisessa tilassa.
Oma periaatteeni on kuitenkin aina ollut, ettei asioita saa laittaa sen piikkiin, että on humalassa. Se olin minä joka tein inhottavia asioita. Ei alkoholi.

Olen saattanut rikkoa iloisen ja positiivisen ihmisen elämän palasiksi. Olen kolme kertaa puukottanut pettämispusuillani häntä rintaan, ja rikkonut sydämmen pettämällä. Voiko hän ikinä luottaa kehenkään? Ymmärtääkö hän, ettei kaikki naiset ole samanlaisia kuin minä? Toipuuko hän? Kuinka paljon häneen sattuu?

Entä minä?

Kaiken jälkeen, mietin itsekkäästi myös itseäni. Joku teistä, joka tänne saakka jaksoi lukea, ajattelee varmasti minun kuuluvan helvetin alimpaan lokeroon hiiltä kaivaman - jos helvetti edes on olemassa. Ei se haittaa, tiedän olevani ja tehneeni inhottavia asioita.

Miksi tein tällaisia asioita? Miksi minulle tehtiin tällaisia asioita? Olenko mielisairas? Onko minun helppo antaa ihmisten tehdä itselleni seksuaalisesti mitä vain? Olenko vain luonnollisesti lutkamainen akka? Selittääkö näitä mikään? Onko minulla oikeutta olla enään ikinä onnellinen? Voinko korjata asioita? Tukisivatko vanhempani minua jos tietäisivät kuinka lutkamainen tytär olen?

Tässä olen, yksin. Menetin kaiken. Selvisin silti, ainakin tänne asti. Hyväksikäyttö, sairastuminen, abortti, pettämiset.. Tarinaani liittyy myös muita asioita, kotoa pois heittämistä, henkistä väkivaltaa, hylkäämistä. Tarkoitukseni on ehkä kertoa, että kaikesta selviää. Ei tuo tuolla mahdollisesti oleva korkein voima anna kenellekään kannettavaksi niin paljon, ettei jaksaisi. Itse ajattelen kapinallisesti, että elämä koettelee minua, mutta pystyn aina lopulta keskisormet pystyssä näyttämään, että selvisin. Se auttaa.

Sinä, joka luet tätä olet varmasti kokenut tahollasi paljon. Kerron yhden asian, sinä selviät. Sinä olet vahva. Ei täällä maailmassa ole mitään, mikä sinut voi todella rikkoa ikuisesti, hetkeksi ehkä. Saatat kuvitella, ettet voisi elää esimerkiksi jotain läheistä henkilöä, mutta kyllä pystyt. Ihminen luo itse illuusion asioista, joista ei muka selviä. Jokaikinen vastoinkäyminen, virhe, petos, menetys, onnettomuus, tragedia, trauma ja surua tuottava kokemus on loppujen lopuksi mahdollisuus oppia. Koettelemus, josta selviää.

Minäkin opein, ja aion selvitä. Minua vihataan, ja ymmärrän sen. Jokainen loppu on kuitenkin uuden alku. En ehkä anna ikinä anteeksi itselleni, mutta minä selviän. Vuosia on elettävänä.

www.tukinet.net > Tietopalvelut > Tarinat > Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

Tukinetin tarinat
 
Tukinet-palvelusta vastaa Suomen Mielenterveysseura.
Palvelukuvaus | Copyright
Netland-tuotantoa