Suoraan sisältöön
Tänään on perjantai 22.3.2019 klo . Onnea Vihtori | Lähetä kortti
 
www.tukinet.net - kriisikeskus netissä
Login
Käyttäjätunnus
Salasana
 
Solmussa-chat
Solmussa
Seuraava päivystysaika:
ma 25.3.2019 klo 15.00
Liveryhmät
Tulossa:
ma 25.3.2019 klo 17.00
Teema: Sinuiksi-chat transfeminiinisyydestä.
Sinuiksi-chat sukupuoli-identiteetistä.
Sinuiksi-chat sateenkaari-ihmisille
Tulossa:
ma 25.3.2019 klo 18.00
TATU-chat tapaturmaisesti tai potilasvahingon kautta vammautuneille tai sairastuneille nuorille
TATU-chat
Linko
Haku
 
Tuki mukanasi - m.tukinet.net
Tuettu veikkauksen tuotoilla
Tulosta

www.tukinet.net > Tietopalvelut > Tarinat > Lapsuudesta tähän päivään, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä.

Lapsuudesta tähän päivään, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä.

Takaisin tarinoihin

Tarinat > Lapsuudesta tähän päivään, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä.
sidekick 03.07.2013
Lapsuuteni alkoi epävakaassa kodissa, isäni oli masentunut ja äitini perheen tilanteesta älyttömän huolissaan. Äidin ollessa poissa, viettämässä hetken omaa aikaa tai hoitaessa vanhempien sisaruksien menoja, isäni toimi vahtina minulle ja kaksi vuotta vanhemmalle veljelleni.

Isämme hyväksikäytti meitä lukuisia kertoja ja me pelkäsimme häntä niin paljon,
ettemme koskaan sanoneet sanaakaan asiasta. Hyväksikäytöt ja pahoinpitelyt alkoivat kun olin vasta n. 2,5 vuotias. Hän osasi aina satuttaa niin, ettei äiti huomaisi mitään. Ja äiti oletti itkuisten silmien johtuvan ikävästä kun hän tuli kotiin. Äidilläni ei ollut mitään syytä aavistaa mitään pahaa, eikä hän tänäkään päivänä tiedä, mitä koimme.

Kun olin 4,5 vuotta, Isäni sai tuomion lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tuomio ei koskenut siis perheen sisäisiä rikoksia, sillä ne eivät koskaan ole tulleet kenenkään ei-asianomaisen tietoisuuteen. Äitiini kohdistui rikoskumppanuus epäilyt ja kaikki ala-ikäiset lapset olimme tutkinnan ajan huostaanotettuina.

Hyväksikäytetty veljeni tappoi itsensä ollessaan 7. Tänäkin päivänä tunnen syyllisyyttä siitä, että emme kertoneet tapahtuneesta, mutta toisaalta hän olisi silti voinut päättää elämänsä ja pohtisin nyt, että mitä jos emme olisi
kertoneet. Äidin syytteet kuitenkin hylättiin, mitään näyttöä ei ollut ja se on myös totuus.

Jokainen perheessämme oli hajalla kaiken tapahtuneen jälkeen. Äitini masentui, harkitsi itsemurhaa, joka olisi sisällyttänyt myös minun ja neljä vuotta vanhemman veljeni kuoleman.

Vanhimmat sisarukseni sekaantuivat huumeisiin, sisko sairastui myös anoreksiaan ja veljeni jätti koulut kesken. Mutta siitä jatkettiin eteenpäin, vanhin veljeni osti talomme ja äitini, keskimmäinen veljeni ja minä muutimme pois. Jatkoimme elämää.

Kolme vuotta, esikouluni ja ensimmäiset kouluvuoteni menivät suhteellisen hyvin. Elämä alkoi kantaa. Kun isoveljeni siirtyi yläasteelle, muutimme kaupungin keskustaan ja vaihdoin ala-astetta. Äidillä ja veljelläni meni jo hyvin, vanhimmat sisaruksetkin saivat elämäänsä omilla tahoillaan kasaan.

Minä olin rikki. Masentunut, eikä kukaan voinut ymmärtää mikä oli vialla. En ymmärtänyt kai itsekkään. Lintsasin koulusta niin paljon kun voin, vaikka minua ei kiusattu, minulla oli kavereita ja pärjäsin koulussa. Joku ei vaan ollut kohdallaan, mutta en silloin oikein ymmärtänyt mitä masennus on.

Vuoden 2009 kesällä ollessani 13, tapasin minua kahdeksan vuotta vanhemman miehen ja rakastuin. En voinut vain tietää, mitä oli odotettavissa. Hän omasi kaksisuuntaisen mielialahäiriön, hänellä oli skitsofrenisia oireita ja hän oli narsistinen. Hän otti täydet valtuudet minun omistamiseen. Hän raiskasi ja pahoinpiteli. Pysyin mahdollisimman paljon poissa kotoa, en antanut äidin huomata väkivallan merkkejä, en hiiskunut koko miehestä. Pysyin kunnossa
ja ylipäätään hengissä muutaman ystävän tukemana.

Yläaste alkoi, olimme eronneet jo kesän lopussa, mutta sellaisesta ihmisestä eroon pääseminen vie vuosia. Lokakuussa tutustuin eksästäni vieläkin vanhempaan mieheen ja aloimme tapailla. Karkailin Helsinkiin, ystävät auttoivat peittelemään totuutta olin paikastani. Äitini sai ajallaan selville, uhkasi soittaa poliisit perään jos en palaa kotiin. Mutta tämä mies oli ainut henkilö joka ymmärsi minua ja Helsinki
ainut paikka jossa olin turvassa eksältäni. Seurustelimme liki neljä vuotta, vaikka perheeltä hyväksynnän saaminen ei ollut helppoa.

Yläaste aika oli siis fyysisesti ja henkisesti helvetti. Sairastelin vakavasti ja pitkiä aikoja, olin masentunut ja psykologilla käynnistä ei ollut apua. Lääkkeitä määrättiin ja en alkanut edes syömään niitä. En koskaan voinut kertoa mistä todella oli kyse. En siltikään avautunut lapsuudestani.

Muutin virallisesti yhteen tämän Helsingistä olevan miehen kanssa kun vaihdoin paikkakuntaa ja aloitin lukion. Asiat alkoi todella sujumaan, olin edelleen rakastunut, pystyin nukkumaan ilman painajaisia, sain aivan upeita ystäviä ja olin onnellinen.

Mutta elämäni helpotuttua päätti menneisyys alkaa painaa, aivot kai halusi, että nyt käydään läpi kaikki asiat, jotka olen parhaani mukaan vain koittanut unohtaa. En nukkunut enään. Ystävät lähettivät terveydenhoitajalle, kun he olivat laskeneet kello yhteen mennessä olevan menossa olevan kahdeksannen kahvikupin.

Parisuhde alkoi kariutua, koska en pysynyt enään kasassa. Erosimme, mutta asuimme silti yhdessä ja vähän aikaa se toimikin. Kunnes yksi riita ei päättynyt hyvin, hän löi, mutta pelästyi sitä itsekin tajuttomasti. Edes äänenkorottaminen ei ollut suhteessamme normaalia.

Päätin, että en jaksa pelätä, enkä menettää itseäni ja ajatuksiani enempää. Pakkasin reppuni ja suuntasin spr turvatalolle. Peloissani ja itkien. Avun tarpeeksi esitin, että tahtoisin olla sielä pari yötä, jotta uskallan taas mennä kotiin. Pari yötä muuttui kuukaudeksi, törmäsin tähän narsisti eksääni sinä aikana ja otin jälleen turpaani, koko rintakehäni tuntui painuvan kasaan ja kaikki ruumiin osat, jotka eivät näkyneet muille, olivat mustelmilla. Turvatalolla asioitani
alettiin selvittämään, äitini pääsi edes vähän kärryille elämästäni. Tukea yritettiin ja yritetään saada mahdollisimman paljon. Turvatalolla aloin myös oppia puhumaan, jopa menneisyydestä.

Olen kiitollinen siitä yhdestä lyönnistä, se lyönti laittoi elämäni vähän oikeille raiteille, vaikka masennus ja itsetuhoisuus ovat korkealla, vaikka olen rahaton ja vuokrani on perinnässä. Minä pelkään sekä itseäni, menneisyyttäni, että eksääni. Ja miehiä ylipäätään. Yritän olla puheväleissä jopa isäni kanssa, vaikka se ei tunnu helpolta. Tavata emme saa ilman viranomaisia, ennen kuin täytän 18. Vaikka asiani eivät todellakaan ole vielä kunnossa, ymmärrän kuitenkin, että ihmisellä ei ole rajaa siinä, mitä kaikkea elämässään voi kestää. Se raja on illuusio ja kun uskallamme mennä sen rajan yli, huomaamme, että tästäkin mennään läpi.

Uskon, että asiat voivat helpottaa, eikä täällä ole syytä luovuttamiseen. Vielä on
kokematta onnellisia päiviä.

www.tukinet.net > Tietopalvelut > Tarinat > Lapsuudesta tähän päivään, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä.

Tukinetin tarinat
 
Tukinet-palvelusta vastaa Suomen Mielenterveysseura.
Palvelukuvaus | Copyright
Netland-tuotantoa