Suoraan sisältöön
Tänään on tiistai 24.1.2017 klo . Onnea Senja | Lähetä kortti
 
www.tukinet.net - kriisikeskus netissä
Login
Käyttäjätunnus
Salasana
 
Solmussa-chat
Solmussa
Seuraava päivystysaika:
ti 24.1.2017 klo 08.00
Liveryhmät
Tulossa:
ti 24.1.2017 klo 18.00
Teema: Näkymätön "vammaisuus".
SPR Nuorten Live
SPR Nuorten live
Tulossa:
ti 24.1.2017 klo 18.00
Teema: Avoin keskustelu.
Puhetta - keskustelua ja tietoa kielellisestä erityisvaikeudesta.
Puhetta-chat, Aivoliitto ry.
Linko
Haku
 
Tuki mukanasi - m.tukinet.net
Ray tukee hyviä tekoja

www.tukinet.net > Ryhmät > Avoimet ryhmät > Parisuhde, koti ja perhe > Olen ns. toinen nainen

Olen ns. toinen nainen

Seuraat keskustelua luku-tilassa. Osallistuaksesi keskusteluun rekisteröidy palveluun ja hae kirjoitusoikeutta.
Parisuhde, koti ja perhe > Olen ns. toinen nainen, viestejä 135 kpl, sivu 27 / 27
1Maisa 21.01.2017 klo 15.41
Kiitos Puolittainen, kun osallistuit keskusteluun. Nythän tässä on edustettuina sitten kaikenlaisia "kokemusasiantuntijoita" saman ilmiön eri puolilta, mitä toivottiinkin.

Kerrot, että et ollut tavallaan oma itsesi pettäessäsi. Elämä tuntui suorittamiselta ja tasapaksulta. Minun mieheni on "herättyään" todellisuuteen (vein eropaperit ja muutin pois) kertonut samanlaisista fiiliksistä. Meillä sitä yhteistä aikaa oli siinä vaiheessa yli 20 vuotta. Toiselta naiselta sai ihailua ja jännitystä ihan eri tavalla kuin siitä arjesta, joka oli ehtinyt luistaa rutiineihin ja rooleihin. Siihen arkeen olivat osallistuneet molemmat.

Vaikka me jotkut "vanhat" petetyt olemme tehneet sen "virheen", että mahdollisesti omaisuus ja menneisyys, lapset ja iso pala historiaa on yhteistä, eihän sitä voi pitää arvottomanakaan? Kai sen puolesta haluaa taistella, jos on pitänyt yhteistä elämää arvokkaana? Olen samaa mieltä siinä, että epätoivoinen "roikkuminen" kertoo vähän muustakin kuin rakkaudesta. Mutta epätoivoisessa tilanteessa sellainenkin hetki saattaa tulla. Kun elämän luotetut peruspilarit hajoilevat ympäriltä tavallaan yllättäen siinä mielessä, ettei niiden kuntoa ole kunnolla hetkiin arjen pyörteissä tarkistettu. Pidän itseäni vahvana naisena, mutta oli aika, jolloin olin epätoivoinen. Halusin pitää avioliittoni ja elää rakastamani miehen kanssa. Miehen, jonka kanssa oli tätä yhteistä polkua kivineen, kantoineen ja auringonpaisteineen. Tuntui todella epäreilulta, ettei tavallaan annettu siihen reilua mahdollisuutta, kun ihana ihailija kuiskutti toiseen korvaan seireenin lailla.

Valinnan edessä mieheni valitsi kuitenkin meidän liittomme. Mistä se kertoo?

Rakkautta, hyväksyntää, ihailua kaipaa kai jokainen. Myös se tietämätön vaimo siellä kotona, vaikka perheen tilanne muuten olisi mikä. Toivottavasti salamies hoitaa sitä puolta sitten kotonaan, niin kaikki pysyvät tyytyväisinä... Siinä mielessä myös lapset ovat tässä osallisina, että he kärsivät vanhempien mahdollisista huonoista väleistä. Ja tämä ei ole mielipide :P

Ja Puolittainen. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Elämä opettaa, jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään? Avoimin silmin eteenpäin :love1
Moderaattori on muokannut tätä viestiä 21.01.2017 16.24

Theofano 22.01.2017 klo 06.20
En lainkaan epäile Puolittaisen viestin aitoutta ja olen pahoillani, että hänen elämänsä on nyt hakusessa ja oma itse kadoksissa. Mutta toisaalta, en ihmettele sitä, että Puolittainen saa täältä sympatiaa - hänen tarinansa sopii hyvin juuri siihen narratiiviin, jonka petetyt haluavatkin kuulla. Oli hyvä elämä, mies hairahtui jotenkin ihan liitosta johtumattomista syistä ja nyt hän katuu valtavasti ja kaipaa hyvää elämää vaimonsa kanssa. Traaginen tarina ja totta, mutta ei se silti jokaisen pettäjän tarina ole.

Toinen kiinnostava kohta Puolittaisen tarinassa on se, kuinka hän kuvaa, ettei ollut "oma itsensä" silloin, kun petti. Tätä näkee usein ja itselle jää mielikuva, että se on jonkinlaista ulkoistamista. Kuten Puolittainenkin sanoo, hän aina halveksi pettäjiä eikä siten voi sovittaa pettämistä omaan minäkuvaansa eli jotenkin se pettäjä oli kuitenkin joku muu kuin hän itse, jonkinlainen mielenhäiriö (vaikka Puolittainen kyllä ottaa vastuun teoistaan, en vihjaa, ettei ottaisi).

Tulipallo: "Miksi puolisolta löytyy niitä suuria tunteita vasta, kun mies kelvannut jollekin toiselle? Silloin takerrutaan mieheen kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Muut petetyt kannustavat yhtenä rintamana pitämään miehestä väkisin kiinni. Toinen nainen on taklattava pois pelistä hinnalla millä hyvänsä. "

Täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä etenkin alkuvaiheen takertumisen ihan täysin - tein sitä itsekin aikanaan, vaikka oma mieheni ei edes ollut lähdössä, kyseessä kun oli vain hetken säätö*. Mutta silti pelkäsin järjettömästi, että hän lähtee enkä meinannut uskoa, että ei ole intresseissä. Melkein ajoin hänet kyllä sillä pois... Mutta niin, ei se ole järkevää, mutta se on ensimmäinen paniikkireaktio. Pettäjällä on yleensä ollut aikaa varautua tilanteeseen ja etenkin, jos hän tosiaan on kahden vaiheilla tai todella lähdössä, hän on jo käsitellyt asiaa. Sen sijaan petetylle asia tulee ihan puun takaa; on eletty elämää ja sitten ihan yhtäkkiä se elämä repäistään sinulta pois. Tietenkin monilla ensireaktio on, ettei siitä elämästä ja siitä miehestä haluta luopua. Se on aivan valtava pala elämää, on lapset, asumus, kaikki yhteiset asiat jne.

Mutta useinhan käy sitten niin, että jos mies jää, ero tulee myöhemmin ja se tulee petetyn aloitteesta. Koska petetty huomaa, että entistä ei saakaan enää takaisin, elämä ei ole sellaista, kuin se ennen oli. Mutta myös, koska petetty ehtii totutella tilanteeseen ja hänellä on aikaa pohtia ja käsitellä asiaa. Sitten uuden rakentaminen voi alkaa.

Tulipallo: "Jokaisella ihmisellä on omat tarpeensa ja tunteensa. Milloin on oikein asettaa omat tunteensa toisten tunteiden edelle? Onko ihminen parempi, kun ajattelee toisten hyvinvointia, omien tunteidensa kustannuksella? Pitääkö itse olla tekemättä asiaa josta saa hyvän mielen, jotta toinen ei saisi samasta asiasta pahaa mieltä?"

Tämä on asia, jonka kanssa itse kamppailen jatkuvasti. Olen tyyppiä, että en oikein kestä miehen pahaa mieltä mistään, joten olen melkeinpä valmis vääntymään kahdeksikoksi, ettei häntä ahdistaisi eikä hänellä olisi paha mieli. Mutta sitten toisaalta, jos minulla on jokin tarve/halu, kuinka pitkään voin senkään kieltää?.. En tiedä. Joskus tuntuu, kuin halkeaisin kahtia.

Meidän parisuhteemme ei siis ole täysin avoin, vain "puoliavoin". Itse haluaisin täysin avoimen, mutta mieheni ei ole sinut asian kanssa. Minä en toisaalta halua tietenkään hänelle pahaa mieltä, mutta toisaalta veri vetää niin kovin, että joskus on vaikea hengittää. Sitä on vaikea kuvata. Se tuntuu joskus melkein fyysisenä kipuna, kun jotuu sanomaan "ei", vaikka haluaisi sanoa "kyllä". TOISAALTA, siinä on hyvätkin puolensa (joiden yksityiskohtiin en nyt mene), joten sikälikin asia on minulle ristiriitainen.

Mieheni aikanaan on tehnyt asioita, jotka minusta tuntuivat valtavan pahalta. Siis "kiipeilen kotona seinille enkä meinaa saada henkeä" -pahalta. Silti hän teki ne. Hän tiesi, että minä kärsin, mutta teki silti. Puhun siis runsaasta juhlimisesta ja kavereiden asettamisesta meidän suhteemme edelle, en mistään pettämis/seksijutuista, mutta minulle kumma kyllä juuri ne asiat ovat kipukysymys, ei lopulta se, harrastaako mies seksiä jonkun toisen kanssa. Silloin joskus minua tietenkin v*tutti aivan valtavasti ja olin katkera miehelleni siitä hyvästä, että hän ei huomioinut MINUA. Minä kärsin ja hän vain huitelee! HAH! Mutta nykyään olen hyväksynyt asian. En ehkä ymmärrä sitä, mutta on selvää, että miehelleni se oli silloin valtavan tärkeää eikä lopulta ole minun asiani määritellä, mikä on toiselle tärkeää. Oikeastaan ihailen miestä siitä, että hän kykeni ja kykenee pitämään kiinni itselleen tärkeistä asioista, vaikka minä kiukuttelisin. Minä en siihen kykene.

En tiedä vieläkään, mitä teen tämän asian kanssa, vaikka olen jo melkein kaksi vuotta pähkäillyt. Huokaus.

-------

Aiheesta kukkaruukkuun, minä muuten voisin kuvitella olevani toinen nainen. Siinä tilanteessa EN haluaisi, että mies jättää vaimonsa/naisensa minun vuokseni - en alkaisi toiseksi naiseksi kenellekään, kenen kanssa haluan vakavissani monogaamisen seurustelusuhteen (no, en halua kenenkään, sen puoleen). En myöskään alkaisi toiseksi naiseksi kenenkään läheiseni miehelle, koska siinä tilanteessa minulla tietenkin on olemassa oma luottamussuhde siihen läheiseen enkä ryhdy toimimaan sitä vastaan. Sen sijaan en koe, että olen tuntemattomille velkaa. Silloin se on miehen ja hänen vaimonsa välinen asia.

Toki asia riippuisi ja roikkuisi tilanteesta, joten se olisi pakko arvioida tilannekohtaisesti. En siis erityisesti halua tai kaipaa kakkoseksi, mutta toisaalta en näe sitä mahdottomana, jos olisin vapaa tai jos minulla olisi ihan avoin suhde.

-------

*En tällä vähättele asian merkitystä miehelleni. Hän ei tuolloin ollut ihastunut, mutta häntä imarteli naisen huomio ja se, että nainen piti hänestä kovasti ja mieheni toki kyllä seksuaalisesti oli naisesta kiinnostunut. Vasta myöhemmin oli ajankohta, jolloin miehelläni oli sekä tunne- että seksisuhde erääseen naiseen, joskin me olimme tuolloin tauolla, joten se ei ollut olosuhteista johtuen pettämistä. Tunnesuhde jatkui vielä, kun palasimme yhteen, mutta se oli sekavaa aikaa ja olin tästä tietoinen. Kärsin toki, mutta toisaalta mies oli myös kärsinyt oman osansa ja oli kahden vaiheilla meidän suhteestamme ylipäätään. Olin tuolloin vihainen, katkera ja pettynyt, ettei hän heti pistänyt täysin poikki, mutta näin vuosien jälkeen ymmärrän kyllä, miksi ei enkä voi häntä syyttää. Me olimme molemmat yhtä rikki. Minä olin kuitenkin se, joka oli taukoa vaatinut, esimerkiksi, mies ei sitä olisi halunnut.

Tamarindi 22.01.2017 klo 14.54
Theofano, varmasti jokaisessa suhteessa joutuu tasapainoilemaan omien halujen ja toisen toiveiden välissä. Erillisyyden ja yhteenkuuluvuuden. Ei ole helppoa. Sinä ja puolisosi yritätte kuitenkin olla rehellisiä toisillenne. Tiedätte, mikä toiselle ja itsellenne on tärkeää, jolloin jätätte toisillenne mahdollisuuden valita. Perimmäisissä asioissa on täysi oikeus todeta, että tällainen olen, ota tai jätä. Pettäjä vie puolisoltaan tämän mahdollisuuden eikä ole suhteessa omana itsenään.

Minä en voisi kuvitella olevani toinen nainen, edes mieheni luvalla. Tällä hetkellä en koe muiden miesten pystyvän tarjoamaan mitään sellaista, mitä nykyinen suhteeni ei voisi antaa ja siksikin, että jos jotain haluan, vastaus löytynee minusta, ei muista miehistä. Jos en olisi naimisissa, tuskin silloinkaan ryhtyisin toiseksi naiseksi. Luultavasti haluaisin parisuhteelta jotain enemmän kuin mitä salasuhde voi tarjota - ymmärrän silti, että monelle muulle "kevyempikin" suhde riittää.

Jos tyytyisinkin vähempään, varattu mies ei silti sovi ajatusmaailmaani. Kun olen miettinyt kirjoituksia täällä, ehkä se johtuu siitä, että miellän läheiseni laajemmin. Ajattelen, miten haluaisin itseäni kohdeltavan. Miltä tuntuisi olla salamiehen puolison asemassa. Se ei suoraan minulle kuuluisi, koska mieshän siinä pettäisi ja jos ei minun kanssani, niin mahdollisesti jonkun muun kanssa. Tai minun ja jonkun muun. Mutta toisaalta ajattelen myös, mitä hyvää suhde minun elämääni toisi ja mitä se ehkä sulkisi pois. Mahdollisuuksia on tarjottu, mutta olen todennut, etten pysty läheiseen suhteeseen ihmisen kanssa, joka on valmis pettämään puolisoaan (eri asia, jos puoliso tietäisi ja hyväksyisi). Mies on tehnyt oman valintansa. En halua päästää kovin lähelle ihmistä, jonka tiedän olevan epärehellinen ja valmis satuttamaan läheisiään. Voidaan olla kavereita, mutta kaikki vähänkin intiimimpi, myös/etenkin tunnetasolla, tuntuu mahdottomalta.

Puolittainen 22.01.2017 klo 18.39
En ole täällä varsinaisesti sympatiaa keräämässä "narratiivillani", mitä tuolla sitten tarkoitus olikin sanoa.. Uskon että kokemukseni siitä, että salasuhde kaduttaa, ei kovin epätyypillinen edes ole, niin moni parisuhteista, joissa pettämistä esiintyy, kuitenkin jatkuu. Kai se siitä kertoo, että pettäjäkään ei sitten todellisuudessa sitä eroa halua. Haluaisi muutosta mutta ei kuitenkaan halua. Ihan tavallista elämää pitkässä suhteessa.

Minua vei tapahtuma-aikanan monenlaiset motiivit, mutta toivon kovasti että olisin toiminut toisin. En tiedä, olisinko koskaan oppinut näitä asioita ilman jonkinlaista eroa vaimostani, vaikea sanoa olisiko suhteemme jatkanut hiljaa rapistumista tyytymättömyyteen ja arjen kiireisiin ja muuttunut molempia epätyydyttäväksi suhteeksi. Varmaa on kuitenkin se, että mitään hyvää yhdellekään osapuolelle ei tuonut valehteluni ja se, että "huumavaiheen" aikana nöyryytin vaimoani uuden naisen kanssa tavoilla, joita en voi puolustella mitenkään. Olisin voinut erota toisella tavoin, kunnioittaen vaimoni luottamusta. Ehkä silloin en olisi menettänyt lopullisesti vaimoani. Tai ehkäpä silloin suhteeni uuden naisen kanssa olisi saanut paremmat lähtökohdat ja kantanut pidemmälle, olinhan häneen kuitenkin voimakkaasti ihastunut. Valehtelullani oli tuhoisat vaikutukset ja pahiten se vaikutti itseeni.

Totta on että minäkuva romuttui melko täydellisesti. Asiasta on jo aikaa ja edelleen olen melko hukassa, mikäs mies olenkaan kun näin menettelin pitkäaikaista kumppaniani kohtaan. Minulla on ollut jotain yritelmiä tapailla uusia naisia, mutta koen tällä hetkellä mahdottomaksi päästää ketään kunnolla lähelle sillä häpeän valtavasti sitä, millä tavoin edellinen liittoni päättyi.

Käyn terapiassa selvittelemässä näitä mieleni solmuja. Psykologin mukaan tuo, että tuntuu ettei ole "oma itsensä" on myös mielen puolustautumiskeinoja, ihminen toimii elämän kriiseissä jonkinlaisella automaattiohjauksella. :(

ASM 23.01.2017 klo 08.21
Meillä juttu meni niin, että mies rukoilemalla rukoili etten jättäisi häntä. En siis ripustautunut tai roikkunut miehessäni. Päin vastoin kehoitin häntä lähtemään. Hänellä oli hyvin samanlainen kokemus kuin nimim. Puolittaisella. Mies ei ymmärrä käytöstään, sekosi omien sanojensa mukaan. "Luojan kiitos pääsin siitä hullusta eroon" oli lause, joka kuvastaa asiaa hyvin. Omasta mielestään korkean moraalin omaavalle ihmiselle teko oli sitä luokkaa ettei hän siitä selviä ehkä koskaan. Hän menetti kasvonsa sekä lasten että sukulaisten silmissä.
Silti hän halusi jatkaa avioliittoa. Oma aseneteeni oli, että ei tehdä hätiköityjä päätkösiä vaan katsotaan.

Välillä olin voimakkaasti sitä mieltä, että haluan eron. En kuitenkaan halunnut olla se päätöksen tekijä. Miehestä ei siihen ollut. Itsekin mietin mitä menetämme. Mitä lapset menettävät. Pitkän ja kivuliaan tien käyneenä voimme nyt kolme ja puolivuotta tapahtuneesta sanoa, että selvisimme ja onneksi emme eronneet. Meillä on hyvä yhtienen elämä sekä perheenä (lapset jo aikuisia) että puolisoina.

 
Ensimmäinen sivu; Edellinen sivu; | 18 | 19 | 20 | 21 | 22 | 23 | 24 | 25 | 26 | 27 |
Edellinen otsikko  |  Seuraava otsikko

www.tukinet.net > Ryhmät > Avoimet ryhmät > Parisuhde, koti ja perhe > Olen ns. toinen nainen

Apua arkielämän kriisitilanteissa - www.tukinet.net
 
Tukinet-palvelusta vastaa Suomen Mielenterveysseura.
Palvelukuvaus | Copyright
Netland-tuotantoa