Suoraan sisältöön
Tänään on perjantai 22.3.2019 klo . Onnea Vihtori | Lähetä kortti
 
www.tukinet.net - kriisikeskus netissä
Login
Käyttäjätunnus
Salasana
 
Solmussa-chat
Solmussa
Seuraava päivystysaika:
ma 25.3.2019 klo 15.00
Liveryhmät
Tulossa:
ma 25.3.2019 klo 17.00
Teema: Sinuiksi-chat transfeminiinisyydestä.
Sinuiksi-chat sukupuoli-identiteetistä.
Sinuiksi-chat sateenkaari-ihmisille
Tulossa:
ma 25.3.2019 klo 18.00
TATU-chat tapaturmaisesti tai potilasvahingon kautta vammautuneille tai sairastuneille nuorille
TATU-chat
Linko
Haku
 
Tuki mukanasi - m.tukinet.net
Tuettu veikkauksen tuotoilla

www.tukinet.net > Ryhmät > Avoimet ryhmät > Parisuhde, koti ja perhe > 14 vuoden jälkeen

14 vuoden jälkeen

Seuraat keskustelua luku-tilassa. Osallistuaksesi keskusteluun rekisteröidy palveluun ja hae kirjoitusoikeutta.
Parisuhde, koti ja perhe > 14 vuoden jälkeen , viestejä 180 kpl, sivu 36 / 36
Syysmyrsky 08.03.2019 klo 10.20
Niinhän siinä kävi, että viikon verran kesti tällä kertaa se miehen tunne entisen kaipuusta ja toiveesta palata turvalliseen omaan elämään ja perheeseen. Oikein kertoi, miten olen paras ystävä ja rakkain ihminen maailmassa. Viikon päästä tuosta oli jo ottanut yhteyttä taas toiseen naiseen, kun ei hän muuten kestä. Viikon päästä minä sain sen selville, kun itse selvitin, hänhän valehteli kirkkain silmin. Ja syytti minua kaikesta mahdollisesta taas, kertoi myös, että olisihan hän tästä ilman suhdettakin ollut lähdössä, kun niin paljon kärsi. 20 vuotta kärsi siis avioliitossa. Suurperheen kärsiessään hankki. Ystävät ja sukulaiset sanovat, että hyvin hän sitten toisenlaista roolia esitti ja kärsimyksensä piilotti.

En tiedä miksi piti minua satuttaa taas lisää. Ehkä sen oli tarkoitus avata minun silmiäni näkemään, mikä mies oikein on. Mies itse perustelee, että silloin hänestä tuntui siltä ja nyt tuntuu tältä. Voiko aikuinen, perheellinen ihminen olla noin tunteidensa vietävänä? Kuin lapsi, että nyt haluan tätä ja eikun kohta taas haluankin tätä. Ihmiset siinä ovat vain pelinappuloita kulloisenkin halun toteuttamiseksi? Ja tämä toinen nainen tosiaan vielä katsoi asiakseen haukkua minut maan rakoon, mies on osannut esitää täydellisen uhriroolin. Tämän naisen virhe oli vain rakastua hyväsydämisimpään mieheen jonka tietää. Itse ajattelisin, että hyväsydäminen mies ei tee tällaista perheelleen ja vaimolleen...? Mutta vähänpä minä mistään mitään tiedän.

Sitä tuossa mietin, että vaikka mies kuinka korostaa haluaan olla lastensa kanssa ( = kahden nuorimman, kun näitä vielä isän seura kiinnostaa), ja minä kuulemma sitten estän tätä, niin nytkään mies ei millään tavalla lähestynyt nuorimmaista, ei yhtään viestiä, ei mitään liki kahteen viikkoon, tämän viimeisimmän valehtelunsa jälkeen. Helppo syyttää siitäkin minua, kun itse ei tee mitään, ei ilmeisesti edes kaipaa lasta, kun veto naisen seuraan on niin voimakas. Äitinä on kovin vaikea ymmärtää, että miten tällainen uusi tuttavuus voi sitten mennä jopa omien lasten edelle, mutta sitähän me kaikki täällä kai mietimme. Ja hänen isyytensä on pitkälti toiminut minun tukeni varassa.

Kyllä minä pohjimmiltaan tiedän, että itseään ja omaa sisäistä pahaa oloaan mies pakenee. Mutta, niinhän hänen oma isänsäkin minulle tässä totesi, että ei tämä niin surullista ole, kun sitä ei vain ajattele. Että varmaan poikansa osaa siirtää tuneet syrjään ihan samalla tavalla.

Olen noita aspergerpiirteitä miettinyt myös, juuri sen tunnekylmyyden osalta, mitä mies ja vanhempansa edustavat.

Yksi tuttava tässä sanoi, että eihän normaali, terve ihminen kykene tekemään kaikkea tuollaista. Sen kuuleminen joltain toiselta lohduttaa. Mutta kyllä kipu ja suru silti todella kovaa ottaa.

Tsemppiä teille kaikille kohtalotovereille ja hyvää viikonloppua.

24vuodenjälkeen 09.03.2019 klo 11.23
Hei Syysmyrsky. Älä syytä itseäsi. Sinun piti satuttaa itseäsi sen takia, että on mahdotonta uskoa, että puolisosi olisi niin sekaisin päästään; vastuuntunnoton, valehteleva, entistä elämää mitätöivä ja välinpitämätön läheisistään. Puolisossasi täyttyy kaikki "Runaway husbends" -oireyhtymän tunnusmerkit, jotka ovat yhdenmukaiset maasta riippumatta. Erityisen inhottavaksi nämä muodostuvat, kun vastapuolella on kolmas osapuoli, joka tekee kaikkensa saadakseen ns. rakkautensa. Mielestäni heidän osallisuutta vähätellään, eikä asioista ei voi keskuste avoimesti tulematta tuomituksi monilta tahoin. Mistä se sitten kertoo yhteiskunnasta ja ihmisyydestä, onkin jo paljon suurempi juttu. Perhettä pidetään koskemattomana ja suojeltavan arvoisena, mutta hyökkäystä sitä vastaan ei käsitellä ilmiönä missään. Puheet ihastumisesta ja rakastumisista on järkyttävää perheen häväisemistä näissä tilanteissa. Vai onko niin, että ollessamme täysin sanattomia keksimme ilmiölle edes jonkun selityksen.

Suomessa ei ole edes perheen päivää, vaikka kaikkea muuta kyllä juhlitaan. Jos sellainen olisi, niin edes kerran vuodessa voisi yhteiskunnallisia ongelmia nostaa esiin. Esim. petetyn eroperheen äidin ja puolison ääntä voisi edes joskus uskaltaa kuunnella, niin että tilanteen suuri haavoittavuus tulisi ihmisten tietoisuuteen. Niidenkin, jotka omistamisenhalu menee yleisesti hyväksyttyjen arvojen yli reippaasti. Tiedän olevani radikaali ajatuksiltani, mut jotain tälle perheitä tuhoavalle ilmiölle pitäisi tehdä. Enkä suinkaan puhu tässä hullujen puolisojen estämistä, kun sille asialle ei voi kuitenkaan mitään tehdä.

Kolmenmamma! Minua jäi vaivaamaan, mitä kaikkea aspeger-tyyppisten luonteenpiirteiden takaa voi löytyä? Oletko tutkinut tai lukenut asiaa tarkemmin? Esim. exäni ei ollut ilmeetön vaan oli huumorintajuinen ja sanavalmis. Varsinkin vanhemmat naiset ihastuivat häneen käytökseen, välittömyyteen ja svoimuuteen. Nyt kun mietin tuota piirrettä, niin ensimmäisenä tulee mieleen Auervaara, jota tapapettämisineen muistutti. En todellakaan usko että siitä tavastaan eroon pääsisi uudessakaan suhteessa. Se taitaa olla niin verissä oleva tapa.


Syysmyrsky 09.03.2019 klo 12.13
Kiitos kannustavista sanoistasi, 24vuodenjälkeen, ne tulivat todelliseen tarpeeseen! Ajattelen hyvin paljon samalla tavalla kuin sinä!! Tämä nainen on jopa kuulemma miehelle myöntänyt, että tietää kyllä, että hänen sitkeät yhteydenottonsa ovat estäneet avioliiton korjausyritykset, hän on aina uudelleen ja uudelleen tuonut itsensä tiettäväksi ja kertonut, miten hänen tunteensa eivät ole muuttuneet ja täällä hän edelleen odottaa. Aivan sekaisin oleva mies on helppo saalis. Korostan, etten silti näe tai koe miestä minään viattomana saalistuksen kohteena, kyllä hän tässä ihan omia valintojaan on koko ajan tehnyt!

Minua hämmentää tässä oma kahtiajakautuneisuuteni: toisaalta se Runaway husbands -todellisuus, jonka niin monet kanssani jakavat. Jos olet liittynyt faceryhmään, varmaan minutkin sieltä tunnistat, kun ei siellä taida muita suomalaisia olla. Haluaisitko keskustella minun kanssani suoraan vaikka mesessä tai sähköpostilla? Olen nimittäin miettinyt paljon samoja ratoja kuin sinä, tätä tietoisuutta pitäisi Suomessa saada nostettua, ja jonkunhan sekin työ on aloitettava..

Niin, se toinen suunta sitten on se, kun luen keski-iänkriisisivuja, samoin amerikkalaisia. Ja siellähän sitten taas tämmöinen käytös on myös kuvailtu melkeinpä sanasta sanaan ja teosta tekoon. Keski-iän kriisi SAATTAA mennä ohi, JOSKUS nämä miehet palaavat perheensä luokse, mutta ei kai kovin usein eikä kovin helpolla. Ja kriisin kestoksi arvioidaan 2-7 vuotta, olenko valmis laittamaan omat toiveeni ja tarpeeni syrjään niin pitkäksi aikaa odotellessani jotakin, mikä ei ehkä edes koskaan ole todennäköistä?? Sikäli tämä miehen viimeisin yhtyedenottokin sopii tuohon kaavaan...

Ja lopuksi, mietin todella paljon myös sellaisia asioita, että kuinka paljon ylipäätään olen suhteessa tyytynyt, tullut kohdelluksi itsestäänselvyytenä, sietänyt miehen kiukkua ja jopa raivoa. Näen hänessä hyvää ja huonoa, kuten tietysti meissä kaikissa. Kuinka paljon on rakkautta ja kuinka paljon kaipuuta entiseen, totuttuun yhdessäoloon, en tiedä. Olen myös paljon miettinyt sellaisia narsistisia piirteitä, joita nyt paljonkin näkyvissä, että onko niitä ollut aina, mutten vain ole halunnut nähdä? Vai liittyvätkö kriisiin? Tai miten hänellä on koko ajan ollut taipumusta addiktioihin, joista työnarkomania se pahin kai.

Minunkin mielestäni pettämiseen ja pettäjiin suhtaudutaan aika hyväksyvästi, koko elämänsä keikauttamaan joutuvalle puolisolle sanotaan vain, että kyllä eroja tulee ja koita nyt hyväksyä ja siirtyä eteenpäin. Eroja tulee juu, mutta kun se "tulee" tällä tavalla, ei voida rinnastaa tavallisempiin eroihin, joihin vaikka päädytään yhdessä, eikä kuvioissa ole ylimääräisiä ihmisiä vetelemässä naruista. Joita heidän ei kuuluisi olla vetelemässä.

24vuodenjälkeen 12.03.2019 klo 21.49
Pelkäsin eron jälkeen ihmisten ymmärtämättömiä sanoja, käperryin kokoon ja koin kadottaneeni koko siihen asti tuntemani identiteettini, sillä mitään entisestä ei jäänyt jäljelle.

Sellaista sanaa kuin keski-iän kriisi, ei suomessa juuri enää käytetä. Se kertoo varmaan juuri siitä hyväksynnän tilasta, mitä asiassa vallitsee. Viimeviikolla uutisoitiin nuorilta valmistunutta opasta ”erosta voi selvitä”. Hieman surulliseksi siitä tulin. Tähän asti on vaan tähdennetty, että lapset kyllä selviävät. Kyllä se on kuitenkin niin, että käytännössä näissä tapauksissa nuorten saaman tuen määrä saattaa romahtaa dramaattisesti ja jopa lopullisesti. Se miten kaksi aikuista panosti aikaisemmin omiin lapsiinsa ehdoitta, voi toimia siinä kaoottisuudessa yhtä hyvin kuin kadunvarsipommin räjäyttämä ajoneuvo.

Erostani on noin se seitsemän vuotta. Minulla ei ole minkäänlaista tietoa entisen puolisoni nykyisestä elämästä. Minä en ole kieltänyt puhumasta hänestä, mutta en myöskään ole kysynyt hänestä mitään. Sillä seurauksella en oikeastaan edes tiedä, tapaako hän lapsiaan. On kummallista ollut sulkea hänen nimessä keskusteluistamme ulos, mutta noudatan yleisiä ”hyvän käytännön” mukaisia ohjeita. Olen kyllä epävarma, onko siinä järkeä, tai onko se hyväksi.

Seitsemän vuotta voi olla todella pitkä aika elää epätietoisuudessa ja yrittää säilyttää perheensä koossa. Sinä aikana ”tunkeilijalla” on suuri valta elämäänne puolisosi kautta. Miten tahansa ”käyttäydyt huonosti”, on syy vaatia mieheltäsi ratkaisua ja eroa. Jotkut asiat voivat saada dramaattisia mittoja. Se että ”tunkeilija” on itse kaiken riidan ja pahan mielen aiheuttaja, on vain hänelle mahdollisuus moitteisiisi, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Minua kyllä kiinnostaa ihmisten kokemukset näissä tilanteissa. Saan ikäänkuin ymmärrettäväksi omaa elämääni. On ollut rankkaa ja lannistavaa, kun tietää turhaksi puhua kokemuksistan ja kokee tulevansa jopa hiljennetyksi, kuten eräässä terapiassa paneuduimme erityisesti anteeksiantoon. Täytyy lukea "keski-ikää" käsitteliviltä lisää!

ps. Huomasin Kolmenmamman, sinun ja minun tarinaa yhdistää puolisoiden työnarkomania!


Moderaattori on muokannut tätä viestiä 13.03.2019 08.07

Kolmenmamma 18.03.2019 klo 10.40
Kolmenmamma täällä. Vielä hengissä nippanappa. Jotenkin mun on ollut viime aikoina todella vaikea miettiä, surra tai käsitellä tätä mun eroa ja olenkin ehkä siirtänyt niiden tunteiden käsittelyn jonnekin myöhemmälle. Elämä antoi eron jälkeen niin ison painolastin ja taakan, että päivä kerrallaan yritän selvitä. Huoli on nyt jo useasta lapsesta ja ennenkaikkea omasta jaksamisesta. Jäin jo sairaslomalle kun fyysiset oireet ja uupumus painoivat yhä enemmän ja enemän, nukuin viikon. Nyt yritän vain tosiaan selvitä jokaisesta vastaantulevasta asiasta kerrallaan.

Meillä ikävä kyllä, kuten myös monella teistä, exä on irtisanoutunut aika pitkälle yhteisten lasten kasvatuksesta ja siihen liittyvästä vastuusta. Lasten siellä ollessa he elävät "juhlaa" ja kotona sitten minä ensinnäkin joudun korjaamaan tapaamisten jäljet, mutta myös hoitamaan koko sen kasvatuksen, mutta myös erityislapsen kaikki kuntoutukset/selvitykset/hakemukset yms. Toisaalta mikäpä tässä muuttuisi, sitä elämä oli ennen eroakin...

Kannan kyllä tietynlaista katkeruuden taakkaa, mutta ei sekään tässä oikein edesauta mitään. Kun olen samalla yrittänyt jotenkin pärjätä ja käydä töissä, toisaalla exä on vääntänyt kaikissa osituksissa ja raha-asioissa, tapaamisissa minua vastaan. Eli tavallaan olen käynyt ja käynkin jatkossa taistelua kahdella rintamalla. On valitettavasti kyllä pakko myöntää, että mielessä on käynyt luovuttaminen usean kerran. Mutta kun lapsilla ei oikeastaan ole ketään muuta joka heistä huolehtisi. Sukulaiset ja verkostot ovat hyvin vähäiset.

Mielessä on kyllä käynyt, että minkälainen "tunkeilija" siellä vastapuolella oikein on, joka omalta osaltaan antaa tämän tapahtua. Suostuu katsomaan ja kannustamaan miestä joka toimii näin. Tai tiedänhän minä hänet, ei se siitäkään ole kysymys. Mutta miten voi antaa tämmöisen tapahtua? Mitä sillä odottaa saavuttavansa. Perhe on rikottu, lapset ovat kärsineet ja tulevat kärsimään vielä pitkään. Vanhimmaisella on isoja vaikeuksia selvitä perus arkiasioista, kuten koulunkäynnistä. Olenhan minäkin tässä ollut ihastunut ja kaikenlaisia tunteita ollut. Mutta oman onnen/ihastuksen laittaminen toisten suunnattoman kärsimyksen edelle on kyllä todella vastuutonta ja julmaa. Sen nyt sanoo järkikin, vaikka kuinka olis vaaleanpunaiset lasit silmillä. Ja kun kerran uusperhettä on suunniteltu niin herranjestas, kuuluuhan siihen vastuukin. Mulla ei tässä tilanteessa tulisi mieleenkään miettiä mitään yhteenmuuttamista tai ylipäätänsä tuommoisia elämänmuutoksia. Toivon todella, että elämä potkaisee sinnekin päin takaisin vielä kunnolla.

Muuttaminen kyllä pyörii monesti mielessä. Että ottaisin lapset ja muuttaisin mahdollisimman kauas. En tiedä antaisiko fyysinen etäisyys kuitenkaan mitään apua tähän loppupeleissä mutta ainakin yhtisestä talosta lähteminen olisi iso juttu? Ehkä se ajatusleikki on vaan todellisuuspakoista ja jonkunlaista turvan tunteen hakemista. Todellisuudessa elämä on nyt päivä kerrallaan, yhtään enempään en enää pysty.

En ole se iloinen kannustava reipas äiti, joka vielä 2 vuotta sitten olin. Hädin tuskin selviän työpäivästä ja sen jälkeen rättiväsyneenä jotenkin saan lapset ruokittua ja siinä se päivä on. Jos meillä olisi kaksi aikuista, tämä olisi aivan erilainen kuvio. Voisi jakaa vastuuta ja ajankäyttöä, pääsisin irtautumaan yhden lapsen kanssa kerrallaan välillä. Pääsisin ehkä joskus jopa itse omaan harrastukseen. Aivotkin voisi levätä jos joskus ehtisi vaikkapa lukea vähän kirjaa.

Mutta ei. Se ei vaan onnistu sitten millään. Meillä on nyt sossupuolelta käytössä massiiviset resurssit, ettei tämä koko korttitalo romahda kokonaan. Ymmärrän sen hyvin, koska moni muu tässä tilanteessa voisi tehdä jotain hyvinkin traagisia ratkaisuja. Mutta rakastan lapsiani, myös sitä erityistä (pohjimmiltani) ja teen parhaani niin kauan kuin suinkin jaksan.

Tämä foorumi ei niinkään enää tässä vaiheessa minulle tuo muistoja tai ahdistuksen tunteita mennyttä kohtaan koska me eletään edelleen siinä erohelvetissä. Siitä pitäisi nyt vaan päästä jo ihan oikeasti yli. Kai muutkin lapsiperheet eroavat ja pääsevät siitä yli?

 
Ensimmäinen sivu; Edellinen sivu; | 27 | 28 | 29 | 30 | 31 | 32 | 33 | 34 | 35 | 36 |
Edellinen otsikko  |  Seuraava otsikko

www.tukinet.net > Ryhmät > Avoimet ryhmät > Parisuhde, koti ja perhe > 14 vuoden jälkeen

Apua arkielämän kriisitilanteissa - www.tukinet.net
 
Tukinet-palvelusta vastaa Suomen Mielenterveysseura.
Palvelukuvaus | Copyright
Netland-tuotantoa